Tiheikön elämää

Hei, olen Siili! Siis lajini on siili ja nimeni on Siili. Osoittaa tietynlaista mielikuvituksen köyhyyttä, mutta parempaan tuo minut "adoptoinut" porukka ei ole pystynyt. Asustelen tuossa isäntäväkeni talon alapuolella olevalla tyhjällä tontilla. Se on hyvä paikka asua. Paljon risukasoja ja pöpelikköä. Keväällä minulla oli kumppanikin, mutta se otti hatkat parin päivän päästä. Parempi niin, sainpahan nauttia isäntäväen tarjoiluista yksin. Poikasiakaan ei minulle kyllä sitten siunaantunut. Tai ehkä en ole kaikkea kertonut, voipi olla että minulla on yksityinen, salainen elämäni...miettikääpä sitä.

Keväällä ja alkukesästä herätin suunnatonta mielenkiintoa. Vähän väliä käytiin kurkkimassa olinko paikalla. Olivat netistä opiskelleet, että kissanruoka on minulle hyvää ravintoa (proteiinipitoisempaa kuin koirien mössöt) ja sitä tarjoiltiin minulle ahkerasti joka päivä. Aluksi herkullista purkkiruokaa, mutta sitten Rouva Viherpiipertäjä hermostui purkkiongelmaan ja sain tyytyä liotettuihin nappuloihin. Menetteleväthän nekin. Vettä on myös ollut kiitettävästi tarjolla. Huomaa Pentikin astiat, ei minua mistä tahansa kissankupista syötetä. Nämä ovat kyllä siitä hyvät, että niissä on matalat laidat eikä tarvitse kiipeillä ruokaa saadakseen.

Keväällä ruokinta tuli tarpeeseen. Oli pitkään kylmää ja kuivaa, enkä olisi löytänyt luonnosta juurikaan syötävää. Olisi voinut tämä kesä jäädä näkemättä, minä ja lajitoverini kun saatamme talven aikana menettää jopa 60 % painostamme. 

Aluksi lokit ja varikset juhlivat ruokakipollani. Ihmiset ryhtyivät toimenpiteisiin. Kyhäsivät halkojen päälle ritiläsysteemin, jonka alle minä mahduin syömään. Mutta varis on viisas lintu. Sepä kävi nokkimassa papanoita ritilän rakosista, onnistuipa se välillä siirtämään kuppia niin että pääsi siihen paremmin käsiksi. Sitten ilmestyi levy ritilän päälle. Mikä keksintö! Ihana, hämärä ruokasali, jossa sain mussuttaa rauhassa ilman häiriötekijöitä. 

Kesä eteni ja aluskasvillisuus tiheni. Minuapa ei enää niin havainnutkaan sen seasta. Ihmisillä alkoi myös olla kaikenlaista puuhaa. Viettivät aikaa mökillä ja reissasivat, ja ruokakippo oli välillä monta päivää tyhjillään. No väliäkös hällä, ruokaa löytyi jo runsain mitoin ihan tuolta luonnostakin, mutta ainahan sitä helpommalla pääsee seisovassa pöydässä. Tyypeillä oli kai huono omatunto, kun jättivät minut päiväkausiksi heitteille, koska kun tulivat takaisin, minua odotti aina varsin runsas ruokakuppi. 

Olen aika pieniruokainen ja enhän minä sellaisia määriä saa kupuuni ahdettua vaikka herkullista onkin. Tämä on Kissa.

Luulen että sillä on ihan oikeakin nimi ja hyvät kotiolot, se on nimittäin aika pullea kissaksi. No, olenhan minäkin tässä kesän mittaan herkkupöydän ääressä vähän pyöristynyt, mutta joka gramma on tarpeen kun talvi tulee. Voipi olla että Kissa syö ne ruoat mitä minulta jää syömättä, ainakin se päivystää ahkerasti ruokasalini lähistöllä. Olisi kyllä aika suoritus jos se saisi ahterinsa tungettua tuonne ahtaaseen ruokasaliini. Mene tiedä. Pääasia että tarjoilu pelaa. 

Taisi palvelijoillani olla vähän uskonpuute, kun en viikkokausiin näyttäytynyt. Mutta eipä noita paljon kiinnostanutkaan, toivat ruokakupin ja lähtivät pois. Söin sitten kun muilta kiireiltä ehdin. Toissailtana nuo sitten yhtäkkiä kiinnostuivatkin taas minusta ja tulivat kurkkimaan ruokasaliini juuri kun olin aterioimassa. Vetäydyin palloksi, mutta jatkoin sitten ruokailua, kun totesin nuo vaarattomiksi. Eilen sitten alkoi tapahtua. Ritilät ja levyt lensivät sivuun ja sali siivottiin pitkästä aikaa. Täytyy myöntää että en ole kauhean siisti ja tulee välillä kakkailtua kesken ruokailun. On tuo rouva aina välillä siivoillutkin, ja kuppeja pesee kyllä ahkerasti. Me siilit saamme herkästi tauteja likaisista astioista. 

Illalla sitten kiiruhdin paikalle kun ruoka alkoi tuoksua. Ruokasalista puuttui edelleen seinät ja katto, mutta mitä siitä kun pöytä oli katettu, ja kiirehdin syömään. Rouva istahti pyrstölleen maahan ja alkoi kuvata onnessaan kännykällään. Minä en siitä piitannut, kunhan pysyi hiljaa ja liikkumatta. Menin kyllä palloksi, kun vähänkin liikahti. Sitten kun alkoi ähisten kiskoa itseään pystyyn (selkävaivaa kuulemma) ja herrakin rynnisti paikalle, väistin kyllä takavasemmalle. Siitä oli se hyöty, että katto ja seinät ilmestyivät paikoilleen ja sain ruokarauhan. 

Porukka on luvannut ruokkia minua siihen asti, kun vetäydyn talvihorrokseen. Miettivät jopa talvipesän rakentamista, mutta minulla on kyllä yllin kyllin risukasoja ja pöheikköjä, missä talvehtia. Ruoka on nyt tärkeintä, sillä minun tulee painaa n. 800 g, että selviän talven yli. Jopa 50 % meistä siileistä menehtyy ensimmäisenä talvenaan. Sitten kun siitä on selvitty, ollaan jo vahvempia ja talven yli selviäminen on helpompaa. Mutta ei se silti helppoa ole,välillä pitää heräillä ja saada itsensä lämpimäksi, ettei jäädy hengiltä. On se tämä Suomen talvi sellainen koettelemus meille siileille. 

Minulla ei ole hätäpäivää, ja aion tankata itseni pulskaan kuntoon talveksi. Mutta onneksi on vielä kesää jäljellä!